Tämä viikonloppu on ollut sellaista tunteitten vuoristorataa, että en edes keksi mitään "fiksua" vertauskuvaa. Oloni on tukkoinen ja kaikin puolin epämiellyttävä (flunssan takia), eivätkä viikonlopun tapahtumat ole ainakaan oloani parantaneet.
Pidimme avokkini Osmon kanssa rauhallista leffa-iltaa kotona, koska perjantaina vääntäydyimme molemmat koti-bileisiin puolikuntoisina ( mikä paljastui järkeväksi vedoksi) ,olimme enemmän kuin nuhaisia. Lauantai-illan olimme siis hautautuneena nenäliinojen ja tyhjien särkylääkepakkauksien alle, samalla nauttien FilmTownin antimista silmillämme ja suillamme ( Kauhuelokuva + Irtokarkit =
♥ )
Karvaisempi puoliskoni halusi välttämättä käydä iltasauhuilla, ja rappukäytävässä silmiini osui mitä suloisin pieni otus. Mustavalkoinen kaunis kissaneito. Ilman pantaa tai omistajaa. Oletin katin pötkivän pakoon jos yritän ottaa sen syliin, mutta yllättäen neiti tuli syliin hyvin mielellään. Soittelimme ovikelloja josko omistaja kaipaisi kisuaan, ja omistajan ovi löytyikin avuliaan naapurimme avulla, mutta etsimämme henkilö ei ollut kotona. Ensin olin tyytyväinen, sillä tämä tietty naapuri yritti kerran juovuspäissään murtautua asuntoomme kun olin yksin kotona, minkä jälkeen Osmo ja minä emme suoraan sanottuna ole hänestä liiemmin pitäneet. Lisäksi sama kissa oli kuulemma ennenkin harhaillut yksin rappukäytävässä. Toivoin ettei mies kaipaisi kissaansa ja voisimme pitää pikku otuksen. Pistimme kuitenkin ilmoituksen löydetystä kissasta rappukäytävän seinään. Osmo lähti ystäväni Saran luo hakemaan kaikkea tarpeellista kisua varten; Ruokaa, kissanhiekkaa, leluja jne.. ( Kiitos Sara
♥ ) Yritin ajatella realistisesti, ja hoin itselleni, ettei pidä kiintyä liikaa kissaan, joka tullaan todennäköisesti hakemaan pois. Ja näin myös kävi.
Noin klo 7.00 aamulla puhelin soi. Arvasin heti että se oli naapurimme. En voinut puhua, joten annoin Osmon hoitaa asian. Naapuri tuli hakemaan kissan pois. Mies kehtasi vielä nauraa ja laskea leikkiä, että välillä hän ei juovuspäissään huomaa kissansa kadonneen. Oli kamalan vaikeaa antaa niin kiltti ja hyvinkäyttäytyvä kissa jollekin, joka ei osaa arvostaa lemmikkiään. Pakko myöntää, että nenäliinoille oli käyttöä, eikä vain flunssan takia. Olen pitkään Osmon kanssa suunnitellut lemmikin hankintaa, sillä olemme molemmat hyvin eläinrakkaita. En kyllä silti olisi uskonut että kissaan voi kiintyä yhdessä yössä, ja että sen menetys voi tuntua siltä, kuin menettäisi pitkä-aikaisen ystävän.
Harkitsin jo soittamista eläinsuojeluviranomaisille, mutta naapureiden mukaan kissan omistaa oikeastaan naapurimme äiti, joka on varsin herttainen vanha rouva. Kissa oli sentään puhdas ja enemmän kuin ihmisrakas, se ei lähtenyt sylistä millään. Uskon ja toivon että pikku-neidistä pidetään huolta. Nyt kotona on vain kovin hiljaista, ei rapinaa eikä kehräystä.. Onneksi Osmo ja minä aiomme syksyn tullessa hankkia ihan oman karvaturrin, jota ei päästetä yksin harhailemaan rappukäytävään..
♥ Julia
P.s Onko teillä millaisia kokemuksia lemmikin menettämisestä tai kaltoin kohdelluista eläimistä? Oletteko kenties adoptoineet lemmikin löytöeläinkodista tai muuten pelastanut eläimen/lemmikin pulasta? Kertokaa ihmeessä kokemuksistanne, oli aiheen vierestä tai ei.
